Helmiä

Tajusin juuri että jotain on rikki ja mulla on kylmä.

En valita. En valita, rakastan heitä vieläkin ja tulen aina rakastamaan, en halua heitä sysätä sivuun ikinä. Sitä vaan kun ihmisiä tulee ja menee ja kun tapaa helmiä, tajuaa kuinka erilaisessa ympäristössä todella on kasvanut. Mitä tapahtuu helmenkalastajalle joka näkee simpukassa helmen; upeimman helmen koskaan, ikinä-mutta se viedään häneltä? No mä kerron. Kun kävelee sitä tavallista reittiä himasta dösärille, näkee ehkä ensin häivän valkoista ja sitten meidät kaksi, siinä kävelemässä hymyillen sitä samaa vitun reittiä sille vitun dösärille. Meidän naurun saattaa kuulla.
Kuinka ihanaa meil olikaan ollut; hauskaa ja niin pinnallista ja kieroon kasvanutta, ja kuinka ihanaa se olikin. Sanon oli, koska jotain on tosiaan rikki, sitä ei käy kiertäminen tai kaunisteleminen (sen me osaamme.) Päätä itse mitä oli tapahtunu; ero, kuolema, ihan sama mulle. Mitä on ystävyys? Mitä?
Kaikki puhuu paskaa kaikista selän takana; kaikki kaunistelee omia tekojaan; ketään ei kehuta jottei kenelläkään vain nouse kusi päähän; ja niin ihanaa. Ja milloin tämänkin kaiken ymmärtää? No mä kerron.
Viime keväänä mä löysin helmen. Se oli niin sileä ja upea ja kun sitä katsoi, tuntui kuin millään muulla ei olis ollut mitää väliä. Ei ollu sekään täydellistä, mutta ehkä sitä vaan uskottelee itselleen tiedostamatta totuuden ja valheen eroa?

"Tämä on sitä mitä mä haluan! Tämä on sitä. Rakas."

Totuus on, ettei monihenkisessä seurueessa varttunut tyttö pärjää yhden ihmisen kanssa useamman sijaan. Ei, ei saa unohtaa, kuka on.
Mä en oikeasti enää tiedä mitä mä haluan tai mitä muut haluaa. Pointti on se että sen ymmärtää
silloin kun menettää sen helmen.
Kuulostaapa pateettiselta. Saattaapa johtua kaikki tyynni siitä seikasta, kuinka sitä järkyttyy kun kuulee sen, ettei olekaan jollekin yksi ykkösistä, samanlainen kuin sille menetetylle helmelle sillon, vaikka sen on koko ajan sisällään tiennytkin. Mutta kun sen kuulee. Se on konkreettisesti ilmoitettu ja voi sitä tunnetta vatsan pohjassa; kaikki tulee päälle ja tuntuu kun tiiliskivi putoaisi vatsan pohjaan, ja käydessä nukkumaan kaikki vaan pyörii päässä ja kysymys muodostuu huulille ihan hiljaa, sen ehkä jopa kuiskaa.
"Miten mä tähän jouduin?"

Mun unessa maitolasi kaatuu tasan sillä samalla hetkellä kun kaikki helmet putoaa lattialle, ja mä kompuroin niiden seassa ihan avuttomana. Sitten mä näen sen helmen, jonka mä haluan ensimmäisenä nähdä joka aamu kun herään ja viimeisenä kun käyn illalla nukkumaan. Se on likaisen ikkunan takana, ja ikkuna vaan likaantuu enemmän ja enemmän joka sekunti.

Se helmi on täysin mun saavuttamattomissa. Enhän mä voi ikkunaakaan rikkoa, siitähän saa vaan syviä haavoja.



[Kyseinen teksti on novellini.]